Tekipä Meryl Streep huikean roolin Margaret Thatcherinä. Streep on selvä ennakkosuosikki pokkaamaan Oscarin parhaasta naispääosasta. Rautarouva-elokuvaa sen sijaan on kehuttu ja kohuttu. Monelle britille on liian kova pala purtavaksi, että maan ensimmäinen naispääministeri esitetään vuosia sitten kuolleen miehensä kanssa juttelevana dementikkona.
Tottahan se on. Kaikille vaan ei ole mieleen, että kansallissankarin elämää katsotaan kyseisestä vinkkelistä. Kyllähän meilläkin poru nousisi, jos Urho Kekkosesta tehtäisiin tällainen leffa.
Minua valittu näkökulma ei vaivannut. Epäselväksi ei jää, että Thatcher oli poikkeuksellisen vahva poliitikko. Linjauksista ja valinnoista voi olla eri mieltä. Mutta Maggie teki, minkä lupasi. Ja ennen kaikkea mihin uskoi. Hän ajoi läpi välttämättömiksi näkemiään rakennemuutoksia. Kaivosmiesten lakko (1984-1985) kuumentaa vieläkin tunteita. Mutta linja piti. Valtio ei tukenut tappiollista toimintaa. Silloin kaivoksia oli noin 170, tänään enää kourallinen.
Eikä Thatcher säikkynyt kalliita sotatoimiakaan. Miljardeja paloi, kun brittisotilaat kävivät valtaamassa Falklandin saaret takaisin Argentiinalta.
H H H
Valittu näkökulma jäi vaivaamaan meikäläistä, kun poistuin musiikkiteatteri Palatsista Tampereen yöhön katsottuani Juice-musikaalin. Heikki Vihisen käsikirjoituksen mukaan Juice rupesi ryyppäämään ja rokkaamaan Martti Syrjän ja Pate Mustajärven kanssa heti saman tien, kun Juankoskelta Tampereen yliopistoon Pauli Juhani Leskisenä saapui.
Ajallinen ristiriita menköön taiteilijan vapauden piikkiin. Mutta miten ihmeessä Juice olisi pystynyt tekemään niin paljon ja niin hienoa työtä, jos hän olisi ollut koko ajan kännissä?
Sekin kummastutti, ettei Mikko Alataloa mainittu edes sivulauseessa. Alatalosta kaikki alkoi ja pitkän välirikon jälkeen kaksikko teki vielä kimpassa töitä ennen Juicen kuolemaa.
