Perheessämme on viime aikoina käyty kiivasta keskustelua voittamisesta. Lapsemme ovat näet pikkuhiljaa oppineet pelaamaan erilaisia pelejä, ja sellaiset käsitteet kuin ”voitto” ja ”häviö” ovat tulleet häiritsemään tähän asti niin tasaista eloa. Toki riitoja suhteellisen vilkas kaksikkomme on saanut aikaiseksi ennen tätäkin, mutta nyt kinastelun kanssa ollaan päästy aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Eräänä iltana kuuntelin kaksikon vääntöä muistipelistä. Sellaista perinteistä; kumpi käänsi vahingossa pari korttia liikaa, kumpi taisi muuten vaan vähän huijata ja kumpi oikeasti voitti. Taistelu yltyi lopulta huutamiseksi, joten jouduin puuttumaan asiaan. Selitin kärsivällisesti ja mielestäni mahdollisimman aukottomasti, ettei voitto ole se tärkein juttu. Poikamme kysäisi epäuskoisena, että mikä sitten on tärkeää. Aloitin paasauksen reilusta pelistä, kaveruudesta, yhdessä tekemisen ilosta ja sen sellaisesta. Olin jo huokaista helpotuksesta, kunnes näsäviisas kuusivuotias jälleen aukaisi sanaisen arkkunsa: ”Niin mutta muistipelissä kuuluu jommankumman voittaa!” Niinpä niin. Sivuhuomautuksena todettakoon, että mieheni, joka myös lasteni isänä tunnetaan, kuunteli kyseistä keskustelua pöydän vieressä voileipä kädessä ja nenä kiinni Aku Ankassa – joten se siitä reilusta pelistä.
Jatkoin voittamisen mollaamista. Keksin vaikka kuinka monta hyvää syytä olla keskinkertainen, toisinaan jopa huono. En kuitenkaan viitsinyt paljastaa, että esimerkiksi aikuinen nainen pääsee kuin koira veräjästä monestakin asiasta vain olemalla ihan hivenen blondi. En myöskään kertonut, että toisinaan se on ihan sallittavaa, välillä jopa toivottavaakin. Enkä sitä, että jotkut miehet jopa tykkäävät meistä vähän avuttomista naisista.
Paasaukseni saavutti päätepisteensä. Ai että mikä on tärkeää? No esimerkiksi oma perhe, totesin. Tyttäremme alkoi innoissaan luetella perheenjäsentemme nimiä, kissoja myöten. Pojankin ilme kirkastui: ”Hei! Nyt mä tiedän! Salama Kakkonen!”
Anna Riutta-Salo
anna.riutta-salo@uusirauma.fi
