Viime maanantaina oli ilo ja kunnia olla mukana paikan päällä seuraamassa Suomen Urheilugaalaa. En nyt ihan kallista illallista pöytäliinapöydästä nauttinut, vaan seurasin tavallisen rahvaan tavoin lavan tapahtumia Hjallishallin katsomosta käsin. Pressihuoneessa oli kyllä ihan hyvät murkinat.
En tiedä, miltä homma televisiosta näytti, mutta ihan mukava oli kokea tilaisuus paikan päällä. Tilaisuus oli pääosin hieno ja mukava. Osittain jopa hauska. Otetaan nyt vaikkapa elämänurasta palkitun Kalevi ”Häkä” Häkkisen puhe tai leikkimielinen Ruotsi-Suomi -nokittelu juontajien kesken.
Sen lisäksi, että naiset olivat kauniita ja miehet komeita, juhlavuutta ja arvokkuutta lisäsi myös se, että paikalle oli kutsuttu liuta entisiä vuoden urheilijoita. Hyvä, että he pääsivät palkintoja jakamaan, eikä aina ne poliitikot ja muut patsastelijat.
Mitä tulee illan esiintyjäkaartiin, siitä riittää nyt mutinaa. Michael Monroe spagaateineen oli tietenkin mies paikallaan ja miksipäs ei Suomi-neito Katri Helenakin vielä perusteli paikkansa siinä kuin nuorempi Anna Abreu.
Mutta hei, mitä ihmettä Suomen Urheilugaalassa teki esiintymässä ruotsalainen pitkatukkapianisti Robert Wells kera norjalaisen Geir Rönningin? Puhumattakaan siitä, että joku neropatti oli löytänyt jostain popmuseon vintiltä muinaisen ruotsalaisen eurodiscostara Pandoran! Huh huh...
Eiköhän suomalaiseen gaalaan olisi samalla vaivalla ja rahalla löytynyt vähintäänkin samantasoisia kotimaan artisteja?
